Painoahdistusta

Jos vielä hetki sitten olin ahdistunut siitä, että painoni ei laske eikä motivaatio riitä, positiivisen raskaustestin jälkeen tuo ahdistus on pompannut potenssiin ziljoona. Olo on raskas ja lihava ja tieto siitä, että laihduttaa ei voi, ahdistaa. Vauvan kantaminen ja hänen painonsa ei ahdista eikä mietitytä, mutta kun ei näistä edellisistäkään raskauksista ole selvitty ilman lisäkiloja esim. reisiin, niin toiveet edes nykytilan säilyttämisestä ovat aika minimaaliset. Olen onnellinen raskaudesta ja todellakin toivon, että kaikki menee hyvin loppuun saakka, mutta tämä painoasia tuntuu saavan sen myötä ihan toisenlaiset mittasuhteet. Ärsyttävää.

Koska nuo paastosokerit ovat olleet ilman raskauttakin kohtuukorkealla, diagnoosi raskausajan diabeteksestä on aika varma. Tällä kertaa uskoisin diagnosin tulevan jopa jo suht varhaisessa vaiheessa. Toisaalta on hyvä, jos näin käy. Pääsen seurantaan asian suhteen aiemmin ja saan syömisiini toivottavasti tukea ja apua. Ja jos sitä ruokavaliota oikeasti kykenee noudattamaan, pysyy painokin alhaisempana. Mutta ei se arvojen kyttäily ihan aikuisten oikeasti minua juurikaan houkuta. Siitä huolimatta toivon, että tämä raskaus jatkuu ja saamme perheeseemme uuden jäsenen kevään korvalla. Sen uuden elämän puolesta olisin valmis jopa siihen sokerimittarin kanssa elämiseen.

Olen tässä selaillut vanhoja KG-lehtiä. Dieetit tulee ja menee, mutta aina joskus joku ihan oikeasti onnistuukin. On hienoa lukea tarinoita, joiden päähenkilöt ovat onnistuneet sekä laihtumaan että pitämään painon poissa. Näissä tarinoissa on yksi yhteinen tekijä: jossakin kohtaa on tullut oivallus. Päähenkilö on tajunnut jotakin, joka on oikeasti auttanut sekä painon pudotuksessa että painonhallinnassa. Entä, jos tuota oivallusta ei ole tullut? Entä, jos sitä ei koskaan tulekaan? Pitääkö silloin vain toimia ja EHKÄ oivaltaa jotakin toimiessaan vai onko koko yritys silloin tuhoon tuomittu? Voisiko sen oivalluksen itse saada aikaan? Luulen tällä laihdutushistorialla tietäväni laihduttamisesta koko joukon asioita. Pohdinnan jälkeen kuitenkin tulin siihen tulokseen, että asioiden tietäminen ei vielä ole oivaltamista, jos se ei kerran saa aikaan muutosta käytöksessä. Minäkin kun niin kovasti haluaisin oivaltaa...

Ja kyllähän minä oivallan pieninä hetkinä. Tällainen hetki oli eilen grillipippaloissa. Alkuruoka syötiin ja makkarat katosivat alta aikayksikön. Istuin samassa pöydässä suunnilleen itseni ikäisen laihan naisen kanssa. Siinä kohtaa en asiaa vielä suuremmin ajatellut, mutta kyllähän siinä vain niin kävi, että siinä kohtaa kun itse santsasin ja söin vielä toisenkin makkaran, hän totesi, ettei makkara ole kovin hyvää ja jätti sen siihen. Turha kai mainita, että hän ei santsannut. Ajattelemaan minut pisti vasta jälkiruokapöytä. Siinä missä minä vedin koko kulhollisen rahkaa, (pienen) palan mutakakkua ja kaksi keksiä, hän siemaili lähistöllä teekuppostaan. En kehdannut kysyä, että eikö hän pidä jälkiruuista, mutta jotenkin oletan, että hän itse ei edes ajatellut asiaa. Olihan siinä hetkessä pieni oivallus siitä, mitä itse teen väärin. Ja miten olen taas uponnut näihin samoihin, vanhoihin ja huonoksi havaittuihin tapoihini.

Lipsahtelua ja polvikipuja

Voi rähmä, kun ei millään meinaa ehtiä kirjottamaan tänne mitään. Asiaa olisi ollut jo useampana päivänä vaikka kuinka, mutta jotenkin päivät ja viikot on tällä hetkellä varsin kiireisiä. Syynä kiireeseen on ainakin osittain se, että aloitan työt muutaman viikon päästä ja haluan nähdä mahdollisimman monta ystävää ennen sitä, kun aikatauluttaminen on vielä suht helppoa. Useampi tapaaminen per viikko on siis sovittu ja se syö aikaa.

Mitenkö itse projekti menee? No tuota... Viime perjantaina miinuksia oli jo kertynyt ihan kivasti viikolle painon suhteen, mutta viikonloppu tuhosi ne aika tehokkaasti :). Tein perheelle pizzaa lauantaina enkä tietenkään osannut sitä itse olla syömättä. Sunnuntaina kävimme äitienpäivän kunniaksi kiinalaisessa ja ruoka-annoksessani taisi olla kaloreita koko kylää varten. Maanantai-aamuna oltiin siis samoissa lukemissa, kuin edelliselläkin viikolla. Pientä miinusta on ollut havaittavissa vaa'alla sen jälkeen, mutta kyllä kai tätä tahtia pitäisi jotenkin kiristää.

Herkkujen suhteen on tällä viikolla ollut pientä lipsahtelua. Maanantaina kykenin vieraiden kanssa kahvipöydässä istuessa välttämään kiusaukset, mutta vieraiden lähdettyä jäljelle jäänyt omenaviineri päätyi yllättäen omaan suuhuni. Kaapissa olleet tuliaissuklaat ja -lakut sen sijaan jäivät koskematta, vaikka kovasti ne yrittivät sieltä nimeäni huudella. Tänään kaveritapaamisessa ainakin 10 Polly-karkkia löysi tiensä allekirjoittaneen suuhun. Että ei tästä nyt ihan herkuton toukokuu tullut. En sitä paitsi ole määritellyt itselleni mitä se herkku käytännössä tarkoittaa. Olisikohan se kiinalaisessa syöty ateria uponnut samaan kategoriaan :/???

Liikunta on ollut aika minimaalista ja tehotonta näiden polvien kanssa. Viime aikoina olen saanut nukkua ihan ok ja muutoinkaan eivät ihan kamalasti särje, mutta tekipä sitten mitä hyvänsä, itse toiminta kyllä sattuu. Eilen kävelin noin 8km ja sen kyllä tunsi. Tänään kävin lenkillä ja juoksinkin vähän, mutta mitään tehokasta juoksutreeniä on vaikea vetää, kun joka askel sattuu.

Tästä mitään tuu

Ärsyttää. Tätäkö tarkottaa, kun puhutaan alkuvuoden laihdutusinnostuksen hiipumisesta muutamassa viikossa? Puheista päätellen ongelma on globaali, mutta se ei paljon naurata, kun katsoo omalle lautaselleen. Vaa'asta emme edes puhu, emmehän?

Prokkis lähti käyntiin niin hyvin, mitä kyllä vähän ihmettelinkin. Eihän minulle ole mitenkään luontaista onnistua näissä laihdutusjutuissa ja epäonnistuneita projekteja on takana vaikka kuinka monta. Liekö tämä ihmettely ollut itseään toteuttavaa ennustelua, sillä mikään ei enää suju. Viimeviikon herkkusaldo on sellainen, että siitä ei kestä päivänvalossa puhua. Liikuntakaan puolestaan oli niin olematonta, että eipä siitäkään ole paljoa sanottavaa. Eilen kävin miehen patistamana salilla ja hyväähän se teki. Siis siitäkin huolimatta, että siellä tulee tehtyä vähän sitä ja tätä eikä touhussa varmaankaan ole mitään sen syvällisempää logiikkaa. Mutta urheilua se kuitenkin on, joten kai siinä nyt jokunen kalori kuluu?

Tänään on kuitenkin taas maanantai ja maanantainahan on hyvä ottaa itseään niskasta kiinni. Niin tapahtukoon siis tänään. Koska imetys on päättynyt ja siinä mielessä ei ole mitään esteitä suuremmillekaan pudotuksille, olen itselleni tehdyn lupauksen mukaisesti liittynyt Keventäjiin. Ihan vielä en siis ole luovuttamassa enkä periksi antamassa.

Tästä se siis taas kerran lähtee...

Ps. Luin joskus tutkimuksesta, jossa todettiin light-limsojen lisäävän makeanhimoa. Tämä tuli viime viikolla todistettua ja nyt aion pysytellä hieman kohtuullisemmissa annoksissa sekä limsojen että makean suhteen. Pepsi Max'n vaikutuksen todellakin huomasi tuolla alueella.

Missä olet, motivaatio?

Kauhusta kankeana aloitin aamuni hyppäämällä (okei, ehkä hieman vauhdikas ilmaisu, mutta jotenkin itseni siihen kuitenkin asettelin) vaa'alle. Tulos oli armollisempi kuin sen olisi pitänyt olla vime päivien jälkeen, joten siitä on hyvä jatkaa. Niin, jatkaa mitä? Ilmeisesti tätä lipsumisten sarjaa, josta alkaa jo hiipiä mieleen, että olen tainnut palata kokonaan entiseen: päivä on hikisesti yli puolen välin ja olen jo ehtinyt nautiskella suklaata, pizzaa ja suklaavanukasta. 

Mitä tapahtui sille hyvälle tsempille ja motivaatiolle, josta sain nauttia muutaman viikon? Mihin se hävisi ihan näin yhtäkkiä? Tavoitevaatteet eivät sovi päälle, vaaka ei näytä 65kg:aa eikä kunto ole missä toivoisin sen olevan. Kuka tai mikä siis huijasi tämän kropan - ja varsinkin mielen - kuvittelemaan, että projekti on ohi??? Ärsyttää. 

Kävin viime viikolla "työhaastattelussa". Tarkoitus on siis palata työelämään kesäkuussa ja ehdin jo laskeskella missä kiloluvuissa työn voisi aloittaa. Tällä menolla taidetaan mennä kolminumeroisissa luvuissa, jos jotain ei tälle motivaatiolle ja itsekurille tapahdu. 

Mistä te muut löydätte tsempin niihin päiviin, kun ei huvita? 

Lipsumista

Hyvin alkanut projekti uhkaa kaatua yhteen lipsumisia täynnä olevaan/olleeseen viikkoon. Väsyttää aivan sairaasti ja siihen tankkaan suklaata ihan kun en paremmasta tietäisi. Ja sitten kärsin suklaan aiheuttamasta äklötyksestä ja vannon, etten enää KOSKAAN syö moista pahuuden lähdettä. Kunnes taas seuraavana päivänä megalomaaninen väsymys vaivaa....

Virhe nro1: tällä viikolla en juurikaan ole suunnitellut syömisiäni etukäteen. Mies on ollut lomalla ja se on vapauttanut rouvan esim. käymään kampaajalla ja työhaastattelussa. Sen lisäksi ohjelmaa sotki neuvola yhtenä päivänä. En näköjään ole projektissa vielä siinä pisteessä, että tämmösistä rutiinista poikkeavista viikoista selviäisin suunnittelematta ja se kyllä näkyy. Ensi viikolla siis mies takaisin töihin ja rouva takaisin rutiineihin, joihin kuuluu mm. aterioiden suunnittelu ja syömisten merkkaaminen Kiloklubiin.

Virhe nro2: luulin leipovani kun vieraita on ollut useampana päivänä ja leipomisen vuoksi ostin kaappiin taloussuklaalevyn. Virhe. Sitä levyä ei ole enää eikä kyllä ole leipomuksiakaan. Sen sijaan on äklöttävä olo ja karmea morkkis. Hyi yöäk.

Liikkumisetkin on tällä viikolla olleet vähän hakusassa tämän yllättävän vapauteni vuoksi, mutta lupaan palata ruotuun senkin suhteen. Mieskin jo patisti liikunnan pariin, joten ehkäpä piipahdan salilla heti huomenissa. Ja ensi viikolla taas vaunulenkkeilemäänkin.

Imetys päättyi omaan mahdottomuuteensa tällä viikolla. Nuori herra täyttää ensi viikolla neljä kuukautta, joten olisihan se ollut kiva vielä hetken nautiskella tissittelyhetkistä, mutta kun ei maitoa vaan ole, niin turha siinä on tissitellä. Tämä kuitenkin mahdollistaa tiukemmankin dieetin, joten jossain vaiheessa varmaankin liityn Keventäjiin. Palveluna se kaiketi ei juurikaan eroa Kiloklubista noiden merkkailujen suhteen, mutta tarvitsisin sitä taustatukea, jota Keventäjät tarjoavat. Jossain vaiheessa siis sinne.

Tekisi mieli hypätä maanantaipunnituksen yli, kun tietää plussaa tulevan ja reilusti, mutta ehkä se puntari palauttaa minut ruotuun nopeammin, kuin mikään muu, joten paras vaan pitää siitäkin rutiinista tiukasti kiinni.

Ei-niin-täydellinen päivä

Voiko siitä seurata mitään hyvää, että aloittaa aamunsa suklaalla? No ei voi. Oli vaan ihan järkyttävä nälkä heti aamusta, vaikka olin kyllä illalla syönyt mielestäni jopa tuhdisti, ja kun se suklaa niin kutsuvasti oli siinä. Sehän sotki kalorini heti ja kun ne kerran oli sotkettu, annettiin mennä samaa alamäkeä loppupäiväkin. Ei hyvä. Että semmonen päivä.

Yöt on menneet vähän niin ja näin tässä viime aikoina - kiitos junioreiden - ja siitä johtuen liikunnat ovat jääneet kyllä aika minimiin. Ei vaan jaksa. Tarkoitus on kuitenkin parantaa tapansa ja palata vähintäänkin vaunulenkkiasteelle, jos ei jopa jotain vähän korkealaatuisempaakin.

Tästä ei voi kun nousta.

Tunnustus ja muuta sälää

Vertaistukijani Marjatta M oli antanut minulle tämän suloisen tunnustuksen. Kiitos siitä! 

Tunnustus kulkee loistavissa blogeissa, joilla on alle 200 lukijaa ja tuohon kategoriaanhan omani varsin selvin luvuin kuuluu :). Annan siis tunnustuksen eteenpäin Mariannille, M:lle ja J.B:lle. Eihän nuo nyt kaikki aivan uusia blogeja ole, mutta tunnustus on aina paikallaan, joten siinä se meni. 

Tämä viikko tuntuu olevan tähän mennessä vaikein monellakin tavalla. Kuopus on edelleen aika räkäinen ja kun tyhmyyksissäni lähdin poikien kanssa käymään ulkosalla alkuviikosta, räkä ja tuhina lisääntyivät seuraavaksi yöksi ja nyt sitten odotellaan täällä pilvilinnassamme (=7. kerroksessa) kuopuksen totaalista paranemista ja jätetään riskin ottamiset sikseen. Itekseni olen sitten käynyt kaupassa ja joku ilta ihan oikealla lenkilläkin illalla miehen tultua kotiin, mutta kaipaan jo ulkoilmaan ja vaunulenkille. Kotijumpan vedin alkuviikosta kerran, mutta muuten olen senkin suhteen ollut hieman laiska. Tai no, laiska on väärä sana. Jumppaaminen on vain ollut haasteellista, kun pojat ovat nukkuneet päikkärinsä eri aikaan ja jompi kumpi on koko ajan jaloissa pyörimässä. Ja nyt kun ehkä toisen kerran tämän viikon aikana nukkuvat samaan aikaan, jumppaanko minä? No en, minä bloggaan siitä, miten en jumppaa :D. 

Syömisten suhteen viikko on ollut haastava. Ei muuten, mutta mielitekoja on enemmän kuin aikaisemmin. Keskiviikkona söin suklaata ja vähän karkkia, mutta oikeastaan se ei maistunut siltä miltä odotin sen maistuvan. Karkit oli aivan kamalan makeita enkä voi käsittää, miten vedin niitä vielä vähän aikaa sitten kaksin käsin ja kilokaupalla. Niin, ja samaan aikaan tiedän, että jos alkaisin syödä niitä päivittäin, tottuisin makuun ja makeuteen hyvinkin nopeasti. Enemmän tällä viikolla on kuitenkin ollut mielihaluja, joiden alkuperää en oikein osaa paikallistaa. Osittain saattavat johtua menkoista. Niiden aikaan olen ennenkin himoinnut kaikkea makeaa ja roskaa. Toisaalta nämä himoni saattavat johtua myös siitä, että elämässä on tällä hetkellä niin paljon kysymysmerkkejä, joita en osaa ratkaista ja joiden ei ehkä ole aikakaan tulla ratkaistuksi juuri nyt. Mahtanenko siis yrittää ratkaista tuota epävarmuutta ja muuta asiaan liittyvää tunnemylläkkää syömällä? Toistaiseksi en kuitenkaan ole "langennut". Pikapyrähdys vaa'alla näytti tänään kuitenkin 600g enemmän, kuin maanantaina, joten jotain olen tankannut :(. 

Valintoja

Miehen pitäessä isävapaita ja nuoren herrankin nauttiessa osan ruuastaan pullosta päädyin tänään alennusmyynneille. Tekosyynä reissulle käytin sauvojen jääterien puutetta, jonka vuoksi sauvakävely on hieman haastavaa näillä jäätiköillä, mutta toki oli muutenkin kiva päästä hetkeksi itsekseen liikenteeseen. Sovin myös lounastreffit ystäväni kanssa, joten kivaa oli tiedossa. 

Tämän päivän aiheeksi valikoitui sitten valinnat. Olin valmistautunut tuohon lounaaseen jo etukäteen miettimällä mahdollisista vaihtoehdoista itselleni sopivimman ja niimpä lounaamme tapahtui Subwayssa. Kun ravintolavalikoima kattoi kiinalaisen, pizzerian ja perusmäkkärin tuon Subin lisäksi, arvioisin onnistuneeni valinnassa varsin kohtuullisesti. Grillattu kana kasviksilla hujahti siis lounaaksi ja hyvää oli. Muutenkin olen ajatellut, että olisi syytä tehdä lista paikoista, joissa voisi syödä hieman huolettomammin ihan vain siltä varalta, että kun nälkä liikenteessä ollessa iskee, liian usein päädyn kaloripommiruokaa syytäviin pikapaikkoihin. Samainen ajatustyö lienee paikallaan ihan vain yleisesti väipaloja miettiessä. Varsinkin silloin, kun välipalaa tarvitsee kodin ulkopuolella. Kauppaan mennessä huomasin jälleen tänään, miten helposti jalat vievät kohti suklaahyllyä ja miten kroppa odottaa sitä hetkellistä energiahumahdusta, jonka se on tottunut suklaasta saamaan.

Onnistuin kuitenkin kytkemään automaattiohjauksen pois päältä ja ihan tahdonvoimalla ohjasin itseni pähkinähyllylle. Hyvä minä siis. 

Alennusmyynnistä mukaan jäi sukkia ja urheilurintsikat. Vähällä (ja tarpeellisella) päästiin siis. Jotenkin vain en motivoitunut oikeastaan edes vaatteita katselemaan, kun tarkoitus on pienentyä nykyisestä ja tavoitevaatteita on hyllyt piukassaan ihan jokaiselle vaiheelle. Sitä paitsi fiilistelen jo nyt sillä ajatuksella, että pääsen ostamaan kesäksi sitten pienempiä vaatteita ja kokemaan sen huuman. Sitä odotellessa siis. 

Jääpiikit jäivät saamatta. Mikään kolmesta urheiluliikkeestä, joissa poikkesin, ei niitä tarjonnut :(. 

Suklaanhimoa ja selviämistä

Loskaa riittää edelleen ja minä jo elättelen toiveita aikaisesta keväästä ja sulista lenkkimaastoista. Toisin taitaa kuitenkin käydä mikäli sääihmisiin on yhtään luottamista ja parasta olisi vaan hankkia kunnon kumisaappaat ja varautua ikuiseen loskaan. Ai niin, semmosia saappaita ei ole keksittykään, joihin mun pohkeet menee. Miten ihmisellä voikin olla niin isot pohkeet??? Lihasta se tuskin kaikki on, mutta voiko läski kertyä niinkin eriskummalliseen paikkaan?

Tänään ei siis lenkkeilty. Syömisten suhteenkin olen pystynyt olemaan muuten ihan normilinjalla, mutta ne turhat herkut olen karsinut. Kauppareissulta palattuani nälkä oli kiljuva. Tämä johti minut miettimään sitä, miten paljon energiaa oikeasti olen suklaasta saanut. Ennen kauppareissulta palattuani maha on ollut suloisesti täynnä ja suklaalevyn kääreet on voinut sujauttaa talon nurkalla olevaan roskikseen. Siis viimeistään siihen. Oikeastaan muuta makeaa ei viime aikoina ole tehnytkään varsinaisesti mieli, mutta suklaata on uponnut enemmän kuin oma osuuteni. Niin, ja vaikka sitä muuta makeaa ei ole varsinaisesti tehnyt mieli, on sitä silti mennyt. Turha kai näillä mitoilla ja kiloilla on yrittää väittää, että ihan vaan salaatilla elän.

Jotta nämä makean syömiset pysyisivät edes jollainlailla kurissa, olen päättänyt pitää viikossa yhden herkkupäivän. Normaalisti se olkoon keskiviikko, mutta tällä viikolla jääköön herkut syömättä. Mitään suklaaövereitä ei ole jatkossakaan tarkoitus vetää, mutta totaalikieltäytyminen ei ole tähän asti minulta onnistunut, joten ajattelin kokeilla jotain uutta. Siinä vaiheessa, kun sitä suklaata tekee mieli, päätän, että ostan sitten herkkupäivänä ja ainakin tänään se auttoi minua pääsemään suklaanhimosta yli. Yleensä pelkkä suklaan ajatteleminen johtaa ajatusten kierteeseen, jossa mietin minkälaista suklaata ostan, miltä se tulee maistumaan, mistä sen ostan ja miten sen syön. Tänään olen välttynyt tuolta kierteeltä ihan vain sillä ajatuksella, että tänään sitä asiaa ei ole tarvis miettiä. Toivon tämän muutoksen olevan pysyvä :).