Skeptisyyttä ilmassa

Tänään on ollut eka paastopäivä, jolloin on ollut oikeasti nälkä. Aamupäivän päätteeksi vedin ison lautasellisen salaattia kohtuukokoisella kanan palalla höystettynä ja iltapuolella heitin pannuun kaalia, kesäkurpitsaa, sipulia ja päälle vielä kananmunan. Tarkoitus oli jättää vielä kaloreita sen verran, että voin illalla herkutella omenalla, mutta ne meni kalkkunaan, jota tuli napsittua samalla, kun tein muulle poppoolle ruokaa.

Skeptinen kokeiluni 5:2 -dieetin kanssa lähestyy puolta väliä. Alku oli loistava, mutta täytyy myöntää, että kun tänä aamuna piipahdin vaa'alla ja se näytti 300g enemmän, kuin hommaan ryhtyessä, teki mieli heittää pyyhe kehään totaalisesti. Se on vaan niin turhauttavaa, että olen tapellut näiden kilojen kanssa yli puolet elämästäni ja mikään ei niihin tunnu purevan. Kaipa se vika on oikeasti korvien välissä, mutta millä sen saa ajettua sieltä pois???

Yritän siis kytätä välipäivien syömisiä vähän tarkemmin tästä eteenpäin ja toivoa parasta. Skeptisyydestäni huolimatta en luovuta ainakaan vielä.

Painoahdistusta

Jos vielä hetki sitten olin ahdistunut siitä, että painoni ei laske eikä motivaatio riitä, positiivisen raskaustestin jälkeen tuo ahdistus on pompannut potenssiin ziljoona. Olo on raskas ja lihava ja tieto siitä, että laihduttaa ei voi, ahdistaa. Vauvan kantaminen ja hänen painonsa ei ahdista eikä mietitytä, mutta kun ei näistä edellisistäkään raskauksista ole selvitty ilman lisäkiloja esim. reisiin, niin toiveet edes nykytilan säilyttämisestä ovat aika minimaaliset. Olen onnellinen raskaudesta ja todellakin toivon, että kaikki menee hyvin loppuun saakka, mutta tämä painoasia tuntuu saavan sen myötä ihan toisenlaiset mittasuhteet. Ärsyttävää.

Koska nuo paastosokerit ovat olleet ilman raskauttakin kohtuukorkealla, diagnoosi raskausajan diabeteksestä on aika varma. Tällä kertaa uskoisin diagnosin tulevan jopa jo suht varhaisessa vaiheessa. Toisaalta on hyvä, jos näin käy. Pääsen seurantaan asian suhteen aiemmin ja saan syömisiini toivottavasti tukea ja apua. Ja jos sitä ruokavaliota oikeasti kykenee noudattamaan, pysyy painokin alhaisempana. Mutta ei se arvojen kyttäily ihan aikuisten oikeasti minua juurikaan houkuta. Siitä huolimatta toivon, että tämä raskaus jatkuu ja saamme perheeseemme uuden jäsenen kevään korvalla. Sen uuden elämän puolesta olisin valmis jopa siihen sokerimittarin kanssa elämiseen.

Olen tässä selaillut vanhoja KG-lehtiä. Dieetit tulee ja menee, mutta aina joskus joku ihan oikeasti onnistuukin. On hienoa lukea tarinoita, joiden päähenkilöt ovat onnistuneet sekä laihtumaan että pitämään painon poissa. Näissä tarinoissa on yksi yhteinen tekijä: jossakin kohtaa on tullut oivallus. Päähenkilö on tajunnut jotakin, joka on oikeasti auttanut sekä painon pudotuksessa että painonhallinnassa. Entä, jos tuota oivallusta ei ole tullut? Entä, jos sitä ei koskaan tulekaan? Pitääkö silloin vain toimia ja EHKÄ oivaltaa jotakin toimiessaan vai onko koko yritys silloin tuhoon tuomittu? Voisiko sen oivalluksen itse saada aikaan? Luulen tällä laihdutushistorialla tietäväni laihduttamisesta koko joukon asioita. Pohdinnan jälkeen kuitenkin tulin siihen tulokseen, että asioiden tietäminen ei vielä ole oivaltamista, jos se ei kerran saa aikaan muutosta käytöksessä. Minäkin kun niin kovasti haluaisin oivaltaa...

Ja kyllähän minä oivallan pieninä hetkinä. Tällainen hetki oli eilen grillipippaloissa. Alkuruoka syötiin ja makkarat katosivat alta aikayksikön. Istuin samassa pöydässä suunnilleen itseni ikäisen laihan naisen kanssa. Siinä kohtaa en asiaa vielä suuremmin ajatellut, mutta kyllähän siinä vain niin kävi, että siinä kohtaa kun itse santsasin ja söin vielä toisenkin makkaran, hän totesi, ettei makkara ole kovin hyvää ja jätti sen siihen. Turha kai mainita, että hän ei santsannut. Ajattelemaan minut pisti vasta jälkiruokapöytä. Siinä missä minä vedin koko kulhollisen rahkaa, (pienen) palan mutakakkua ja kaksi keksiä, hän siemaili lähistöllä teekuppostaan. En kehdannut kysyä, että eikö hän pidä jälkiruuista, mutta jotenkin oletan, että hän itse ei edes ajatellut asiaa. Olihan siinä hetkessä pieni oivallus siitä, mitä itse teen väärin. Ja miten olen taas uponnut näihin samoihin, vanhoihin ja huonoksi havaittuihin tapoihini.

Distorsio tarsi

No just. Onnistuin sitten muljauttamaan nilkkani aamulla töihin rynnätessä. En ole kyllä semmosta kipua aikoihin kokenut enkä toivottavasti toista kertaa koe. Jalka vaan kääntyi alle enkä oikein vieläkään osaa analysoida, että mitä siinä oikein tapahtui. Bussipysäkillä sitten mietin, että mihin suuntaan lähden ja millä keinoin ja päädyin yrittämään töihin. Olihan se takkuinen matka, mutta jotenkin koipi tuntui vertyvän kuitenkin matkan aikana. Töissä otin ensimmäiseksi särkylääkettä ja kun jalka ei suuremmin särkenyt, päätin jäädä töihin. Kunnes nousin seisomaan ja totesin, että jalalla ei juurikaan liikuta. Suunnaksi siis paikallinen lääkärikeskus. Lääkäri "pelotteli" ensin irronneella luunsäröllä, mutta onneksi mitään ei ollut rikki. Diagnosiksi tuli siis distorsio tarsi, joka kaiketi tarkoittaa nivelsiteiden venähdystä (tämän kertoi mr. Google). 

Päivä on mennyt enemmän tai vähemmän sohvalla makaillen, mutta huomenna pitäisi olla kai enemmän jalkeilla ettei jalka raukka aivan jäykisty. 

Turvotus ei ollut kovin paha, mutta kipu sitäkin viheliäisempi.

Laihdutusrintamalla edelleen hiljaista. Mies totesi, että nuo sokerit voisi olla se motivoiva juttu, mutta käytännöntasolla en ole niistä juurikaan motivoitunut. Harmittaa, mutta kun ei sitä motivaatiota vaan voi pumpata tyhjästä. Kai sille jotain pitäisi pystyä tekemään, mutta edelleen kysyn, että mitä? Parempia aikoja odotellessa siis.

Into ja motivaatio edelleen hukassa

Kun aloitin tämän "projektin" vuoden alussa, puhkuin intoa ja motivaatiota. Olin tosissani, laskin kaloreita, kiloja, senttejä ja metrejä. Nautin ulkoilusta ja liikkumisesta, mutta mielestäni hommassa ei ollut pakon tuntua. Jossain kohtaa hävisi into ja nyt näyttää motivaatiokin hävinneen. Ei niin, ettenkö haluaisi laihtua ja pienentyä, mutta jotenkin vain tuntuu vaikealta tehdä asioita, jotka siihen johtavat. Päätin, että toukokuu on tiukka kuukausi johtuen jo siitä, että aloitan työt kesäkuussa ja vaikka se toisaalta luo päivään vähän rytmiä sen suuremmin sitä miettimättä, sitten en enää ole samalla tavalla vapaa liikkumaan juuri silloin kun itse haluan. Alkukuu meni hyvin, mutta loppukuu on ollut yhtä alamäkeä. 

Joku aika sitten luin erään blogin kommenttilaatikosta ystävällisen anonyymin kommentin siitä, miten niin usein nämä lahdutus- ja elämäntaparemottiblogit vain hiljenevät yhtäkkiä ja laihdutus loppuu. Tämä oli siis oma tulkintani kommentista. Se vähän kirpaisi. Niinkö minullekin kävisi ja pikkuhiljaa poistaisin koko blogin ja kuvittelisin, että mitään remonttia ei koskaan aloitettukaan? Ajatus tuntuu ahdistavalta. Toisaalta ahdistavalta tuntuu myös se, että maanantai toisensa jälkeen käyn kirjaamassa täällä samat sattumanvaraiset lukemani. Huijausta ja itsepetosta se kai olisi, jos väittäisin tässä viime aikoina mitään projektin eteen tehneeni. 

Luovuttaa en aio, vaikka ajoittain mieli tekisikin. Se, mistä sitä intoa ja motivaatiota löytyy, on vielä hämärän peitossa, mutta jostain sitä vaan on kaivettava. Minun olisi helpompi lähteä siitä, että palaan liikkumaan mahdollisimman aktiivisesti, mutta tällä hetkellä polveni eivät ole siinä kunnossa, että siihen kykenisin. Ovatko ne koskaan, se jää nähtäväksi. Turhauttaa kai sekin. Sanotaan, että esim. nivelrikon hoidossa ykkösjuttu on painonpudotus, jos ylikiloja on päässyt kertymään. Itse taisin kuitenkin olla fyysisesti paremmassa kunnossa sohvaperunana, kuin semiaktiivisena liikkujana. Yhtä kaikki, polvet ovat poissa pelistä. Annanko sen lannistaa vai yritänkö kenties lähteä tätä projektia lämmittelemään puhtaasti ruokavalioon palaamalla? Oikein en näe vaihtoehtoja. Muutama miinusmerkkinen viikko, muutama tavoitevaate päälle ja muutama onnistuminen ja josko se into ja motivaatiokin sieltä taas löytyisi. Siihen asti tahkotaan vain pelkän tahdonvoiman, olemattoman itsekurin ja armollisuuden varassa. 

Ps. Viikonlopun reissu ja synttäripöhnä tekevät yhteensä +400g. 

Tästä mitään tuu

Ärsyttää. Tätäkö tarkottaa, kun puhutaan alkuvuoden laihdutusinnostuksen hiipumisesta muutamassa viikossa? Puheista päätellen ongelma on globaali, mutta se ei paljon naurata, kun katsoo omalle lautaselleen. Vaa'asta emme edes puhu, emmehän?

Prokkis lähti käyntiin niin hyvin, mitä kyllä vähän ihmettelinkin. Eihän minulle ole mitenkään luontaista onnistua näissä laihdutusjutuissa ja epäonnistuneita projekteja on takana vaikka kuinka monta. Liekö tämä ihmettely ollut itseään toteuttavaa ennustelua, sillä mikään ei enää suju. Viimeviikon herkkusaldo on sellainen, että siitä ei kestä päivänvalossa puhua. Liikuntakaan puolestaan oli niin olematonta, että eipä siitäkään ole paljoa sanottavaa. Eilen kävin miehen patistamana salilla ja hyväähän se teki. Siis siitäkin huolimatta, että siellä tulee tehtyä vähän sitä ja tätä eikä touhussa varmaankaan ole mitään sen syvällisempää logiikkaa. Mutta urheilua se kuitenkin on, joten kai siinä nyt jokunen kalori kuluu?

Tänään on kuitenkin taas maanantai ja maanantainahan on hyvä ottaa itseään niskasta kiinni. Niin tapahtukoon siis tänään. Koska imetys on päättynyt ja siinä mielessä ei ole mitään esteitä suuremmillekaan pudotuksille, olen itselleni tehdyn lupauksen mukaisesti liittynyt Keventäjiin. Ihan vielä en siis ole luovuttamassa enkä periksi antamassa.

Tästä se siis taas kerran lähtee...

Ps. Luin joskus tutkimuksesta, jossa todettiin light-limsojen lisäävän makeanhimoa. Tämä tuli viime viikolla todistettua ja nyt aion pysytellä hieman kohtuullisemmissa annoksissa sekä limsojen että makean suhteen. Pepsi Max'n vaikutuksen todellakin huomasi tuolla alueella.

Missä olet, motivaatio?

Kauhusta kankeana aloitin aamuni hyppäämällä (okei, ehkä hieman vauhdikas ilmaisu, mutta jotenkin itseni siihen kuitenkin asettelin) vaa'alle. Tulos oli armollisempi kuin sen olisi pitänyt olla vime päivien jälkeen, joten siitä on hyvä jatkaa. Niin, jatkaa mitä? Ilmeisesti tätä lipsumisten sarjaa, josta alkaa jo hiipiä mieleen, että olen tainnut palata kokonaan entiseen: päivä on hikisesti yli puolen välin ja olen jo ehtinyt nautiskella suklaata, pizzaa ja suklaavanukasta. 

Mitä tapahtui sille hyvälle tsempille ja motivaatiolle, josta sain nauttia muutaman viikon? Mihin se hävisi ihan näin yhtäkkiä? Tavoitevaatteet eivät sovi päälle, vaaka ei näytä 65kg:aa eikä kunto ole missä toivoisin sen olevan. Kuka tai mikä siis huijasi tämän kropan - ja varsinkin mielen - kuvittelemaan, että projekti on ohi??? Ärsyttää. 

Kävin viime viikolla "työhaastattelussa". Tarkoitus on siis palata työelämään kesäkuussa ja ehdin jo laskeskella missä kiloluvuissa työn voisi aloittaa. Tällä menolla taidetaan mennä kolminumeroisissa luvuissa, jos jotain ei tälle motivaatiolle ja itsekurille tapahdu. 

Mistä te muut löydätte tsempin niihin päiviin, kun ei huvita? 

Lipsumista

Hyvin alkanut projekti uhkaa kaatua yhteen lipsumisia täynnä olevaan/olleeseen viikkoon. Väsyttää aivan sairaasti ja siihen tankkaan suklaata ihan kun en paremmasta tietäisi. Ja sitten kärsin suklaan aiheuttamasta äklötyksestä ja vannon, etten enää KOSKAAN syö moista pahuuden lähdettä. Kunnes taas seuraavana päivänä megalomaaninen väsymys vaivaa....

Virhe nro1: tällä viikolla en juurikaan ole suunnitellut syömisiäni etukäteen. Mies on ollut lomalla ja se on vapauttanut rouvan esim. käymään kampaajalla ja työhaastattelussa. Sen lisäksi ohjelmaa sotki neuvola yhtenä päivänä. En näköjään ole projektissa vielä siinä pisteessä, että tämmösistä rutiinista poikkeavista viikoista selviäisin suunnittelematta ja se kyllä näkyy. Ensi viikolla siis mies takaisin töihin ja rouva takaisin rutiineihin, joihin kuuluu mm. aterioiden suunnittelu ja syömisten merkkaaminen Kiloklubiin.

Virhe nro2: luulin leipovani kun vieraita on ollut useampana päivänä ja leipomisen vuoksi ostin kaappiin taloussuklaalevyn. Virhe. Sitä levyä ei ole enää eikä kyllä ole leipomuksiakaan. Sen sijaan on äklöttävä olo ja karmea morkkis. Hyi yöäk.

Liikkumisetkin on tällä viikolla olleet vähän hakusassa tämän yllättävän vapauteni vuoksi, mutta lupaan palata ruotuun senkin suhteen. Mieskin jo patisti liikunnan pariin, joten ehkäpä piipahdan salilla heti huomenissa. Ja ensi viikolla taas vaunulenkkeilemäänkin.

Imetys päättyi omaan mahdottomuuteensa tällä viikolla. Nuori herra täyttää ensi viikolla neljä kuukautta, joten olisihan se ollut kiva vielä hetken nautiskella tissittelyhetkistä, mutta kun ei maitoa vaan ole, niin turha siinä on tissitellä. Tämä kuitenkin mahdollistaa tiukemmankin dieetin, joten jossain vaiheessa varmaankin liityn Keventäjiin. Palveluna se kaiketi ei juurikaan eroa Kiloklubista noiden merkkailujen suhteen, mutta tarvitsisin sitä taustatukea, jota Keventäjät tarjoavat. Jossain vaiheessa siis sinne.

Tekisi mieli hypätä maanantaipunnituksen yli, kun tietää plussaa tulevan ja reilusti, mutta ehkä se puntari palauttaa minut ruotuun nopeammin, kuin mikään muu, joten paras vaan pitää siitäkin rutiinista tiukasti kiinni.

Motivaatiota etsimässä

Valmistautuessani elämäntaparemonttiin olen pyrkinyt pohtimaan motivaatiota ja sitä, mistä sitä saisi varsinkin niinä päivinä kun kaikki tökkii. Tekosyitä remontin siirtämiselle tai kokonaan toteuttamatta jättämiselle olisi satoja, mutta laihdutusblogeja selatessani olen ollut hämmentynyt siitä, miten äidit ovat onnistuneet perheen, työn ja kaiken muun ohella muuttamaan elämäntapojaan ja mihin kaikkeen he ovat ajan saaneet riittämään. Se siis tiputtaa pohjan pois siltä, ettei minulla ole aikaa tai mahdollisuuksia esim. liikunnan harrastamiseen. Se on mahdollista, jos sitä tarpeeksi haluaa. Tiedän myös, että mieheni on enemmän kuin innoissaan tukemaan minua varsinkin liikunnan lisäämisessä ja paljoa ei tarvitse hänelle vihjata, niin hän lupaa hoitaa lapsia sillä aikaa, kun itse piipahdan vaikkapa lenkillä tai uimassa.

Suurena motivaattorina on tällä hetkellä terveys. Ne noin 6kg, jotka ensimmäisestä raskaudesta jäivät, vaikuttivat elimistööni niin, että toisessa raskaudessa sain raskausajan diabeteksen. Ja koska äitini sairastaa 2-tyypin diabetesta, riskini taudin liittymisestä jokapäiväiseksi kaveriksini on suurehko. Neuvolassa myös valistettiin kertomalla tutkimuksesta, jonka mukaan raskausajan diabetesta sairastaneista noin puolelle on 2-tyypin diabetes 10 vuoden kuluttua raskaudesta. Pelottava tilasto, johon ei haluaisi päätyä. Jos siis voisin edes siirtää diabetekseen sairastumistani hieman, olisin tyytyväinen. Kaikkein parasta olisi, jos onnistuisin välttämään sen kokonaan.

Diabetesriskin lisäksi minulta löydettiin puolivahingossa sensorinen polyneuropatia jokunen vuosi sitten. Vaiva ei juurikaan aiheuta minulle tällä hetkellä oireita tai ongelmia ja ainoa asia, josta "taudin" olemassa olon huomaan, on esim. jalkoja sheivatessa erilainen tunto säärissäni. Sääret siis tuntuvat koskettaessa erilaisilta, mutta muutoin olen saanut tuntoaistini pitää. Korvissani soi kuitenkin sanat, jotka neurologi lausui taudin todettuaan: kunhan et päästä itseäsi lihomaan etkä sairastu diabetekseen, sinulla ei pitäisi olla ongelmia. Tadaa, täällä sitä siis ollaan. Painoa on tullut tuosta hetkestä juurikin se 15kg ja diabetestakaan en ole täysin onnistunut välttämään, joskin tuo raskausajan tauti on siitä armollinen, että se katoaa vauvan ollessa maailmassa.

Piikkinä lihassani on vielä tila, jota kaikki lääkärit eivät Suomessa vielä tunnusta sairaudeksi. Muutama vuosi sitten aloin kärsiä kummallisista nivelkivuista ja testien ja kokeiden jälkeen kipuni nimettiin fibromyalgiaksi. Raskaudet ovat pitäneet kivut tehokkaasti poissa, mutta hormonitoimintani lienee normalisoitunut, sillä säryt ovat palanneet. Jotkut tautia sairastavat ovat kokeneet saavansa apua liikunnasta ja tähän haluaisin itsekin luottaa. Eikä se laihtuminenkaan varmasti huono homma sen suhteen olisi.

Yhtään en myöskään vastustaisi, jos saisin alkaa kaivaa vanhoja, joskus päälle sopineita vaatteita taas käyttöön varaston uumenista. Tavoitevaatteita löytyy siis ihan riittämiin ja toivoisin voivani ammentaa motivaatiota juurikin siitä, että vanhat, hyvät ystäväni löytävät tiensä taas vaatekaappiini. Aika näyttää kuinka käy ja millä aikataululla.