Into ja motivaatio edelleen hukassa

Kun aloitin tämän "projektin" vuoden alussa, puhkuin intoa ja motivaatiota. Olin tosissani, laskin kaloreita, kiloja, senttejä ja metrejä. Nautin ulkoilusta ja liikkumisesta, mutta mielestäni hommassa ei ollut pakon tuntua. Jossain kohtaa hävisi into ja nyt näyttää motivaatiokin hävinneen. Ei niin, ettenkö haluaisi laihtua ja pienentyä, mutta jotenkin vain tuntuu vaikealta tehdä asioita, jotka siihen johtavat. Päätin, että toukokuu on tiukka kuukausi johtuen jo siitä, että aloitan työt kesäkuussa ja vaikka se toisaalta luo päivään vähän rytmiä sen suuremmin sitä miettimättä, sitten en enää ole samalla tavalla vapaa liikkumaan juuri silloin kun itse haluan. Alkukuu meni hyvin, mutta loppukuu on ollut yhtä alamäkeä. 

Joku aika sitten luin erään blogin kommenttilaatikosta ystävällisen anonyymin kommentin siitä, miten niin usein nämä lahdutus- ja elämäntaparemottiblogit vain hiljenevät yhtäkkiä ja laihdutus loppuu. Tämä oli siis oma tulkintani kommentista. Se vähän kirpaisi. Niinkö minullekin kävisi ja pikkuhiljaa poistaisin koko blogin ja kuvittelisin, että mitään remonttia ei koskaan aloitettukaan? Ajatus tuntuu ahdistavalta. Toisaalta ahdistavalta tuntuu myös se, että maanantai toisensa jälkeen käyn kirjaamassa täällä samat sattumanvaraiset lukemani. Huijausta ja itsepetosta se kai olisi, jos väittäisin tässä viime aikoina mitään projektin eteen tehneeni. 

Luovuttaa en aio, vaikka ajoittain mieli tekisikin. Se, mistä sitä intoa ja motivaatiota löytyy, on vielä hämärän peitossa, mutta jostain sitä vaan on kaivettava. Minun olisi helpompi lähteä siitä, että palaan liikkumaan mahdollisimman aktiivisesti, mutta tällä hetkellä polveni eivät ole siinä kunnossa, että siihen kykenisin. Ovatko ne koskaan, se jää nähtäväksi. Turhauttaa kai sekin. Sanotaan, että esim. nivelrikon hoidossa ykkösjuttu on painonpudotus, jos ylikiloja on päässyt kertymään. Itse taisin kuitenkin olla fyysisesti paremmassa kunnossa sohvaperunana, kuin semiaktiivisena liikkujana. Yhtä kaikki, polvet ovat poissa pelistä. Annanko sen lannistaa vai yritänkö kenties lähteä tätä projektia lämmittelemään puhtaasti ruokavalioon palaamalla? Oikein en näe vaihtoehtoja. Muutama miinusmerkkinen viikko, muutama tavoitevaate päälle ja muutama onnistuminen ja josko se into ja motivaatiokin sieltä taas löytyisi. Siihen asti tahkotaan vain pelkän tahdonvoiman, olemattoman itsekurin ja armollisuuden varassa. 

Ps. Viikonlopun reissu ja synttäripöhnä tekevät yhteensä +400g. 

Halutaan vaihtaa

Kaksi heikosti toimivaa, mutta sitäkin enemmän särkevää polvea kahteen hyväkuntoiseen polveen. Vaiva tuskin on vakava eikä vaadi sen suurempaa hoitoa, mutta liikuntaa ne eivät kestä. Sohvaperunalle sopivat vallan mainiosti.

Vaihdetaan myös yksi kappale tulehtuneita akillesjänteitä vastaavaan terveeseen. Mielellään oikean jalan jänne.

Yhteenvetona tästä: vaunulenkitkin alkaa olla sen verran hitaita ja tehottomia, että voisin sanoa liikunnan olevan tällä hetkellä täysin nollassa. Ja kun liikuntaa ei ole, on syömistenkin kanssa vähän niin ja näin. En tiedä muista, mutta itselläni liikunta tukee ja motivoi myös parempaan ruokavalioon. Suuria lipsumisia ei ole tapahtunut ennen tätä päivää, mutta tänään menikin sitten koko suklaalevy ihan tuosta noin vain. Ei, en ole ylpeä itsestäni.

Viikon tulos: -100g. Mutta hei, se oli kuitenkin miinusta.

Pettymys vaa'alla

Omasta mielestäni viime viikko meni hyvin. Keväiset säät ovat houkutelleet lenkkipolulle entistä ahkerammin ja olen myös löytänyt mukavan lenkin, jota on kiva kiertää rattaidenkin kanssa. Sen lisäksi mies on ihanasti patistanut minua salille ja kun aikaa tuntuu olevan rajallisesti, olen halunnut ottaa treenistä kaiken mahdollisen irti ja olla löysäilemättä.

Nämä ajatukset mielessäni astuin siis kohtuullisen itsevarmana vaa'alle aamulla. No juu, ei sit vissiin ollutkaan ihan niin hyvä viikko. Olin ihan varma, että paino on alle 80kg, mutta näinhän se ei ollut. 80,6kg oli aamun lukemat, eikä se siitä mihinkään muuttunut, vaikka kuinka olisin hyppinyt. Pakko kai se on uskoa, että mitään ei kaikesta rehkimisestä huolimatta ole tapahtunut ja siedettävä vaan tätä jumitusta.

Elämä jatkuu.