Motivaatiota etsimässä

Valmistautuessani elämäntaparemonttiin olen pyrkinyt pohtimaan motivaatiota ja sitä, mistä sitä saisi varsinkin niinä päivinä kun kaikki tökkii. Tekosyitä remontin siirtämiselle tai kokonaan toteuttamatta jättämiselle olisi satoja, mutta laihdutusblogeja selatessani olen ollut hämmentynyt siitä, miten äidit ovat onnistuneet perheen, työn ja kaiken muun ohella muuttamaan elämäntapojaan ja mihin kaikkeen he ovat ajan saaneet riittämään. Se siis tiputtaa pohjan pois siltä, ettei minulla ole aikaa tai mahdollisuuksia esim. liikunnan harrastamiseen. Se on mahdollista, jos sitä tarpeeksi haluaa. Tiedän myös, että mieheni on enemmän kuin innoissaan tukemaan minua varsinkin liikunnan lisäämisessä ja paljoa ei tarvitse hänelle vihjata, niin hän lupaa hoitaa lapsia sillä aikaa, kun itse piipahdan vaikkapa lenkillä tai uimassa.

Suurena motivaattorina on tällä hetkellä terveys. Ne noin 6kg, jotka ensimmäisestä raskaudesta jäivät, vaikuttivat elimistööni niin, että toisessa raskaudessa sain raskausajan diabeteksen. Ja koska äitini sairastaa 2-tyypin diabetesta, riskini taudin liittymisestä jokapäiväiseksi kaveriksini on suurehko. Neuvolassa myös valistettiin kertomalla tutkimuksesta, jonka mukaan raskausajan diabetesta sairastaneista noin puolelle on 2-tyypin diabetes 10 vuoden kuluttua raskaudesta. Pelottava tilasto, johon ei haluaisi päätyä. Jos siis voisin edes siirtää diabetekseen sairastumistani hieman, olisin tyytyväinen. Kaikkein parasta olisi, jos onnistuisin välttämään sen kokonaan.

Diabetesriskin lisäksi minulta löydettiin puolivahingossa sensorinen polyneuropatia jokunen vuosi sitten. Vaiva ei juurikaan aiheuta minulle tällä hetkellä oireita tai ongelmia ja ainoa asia, josta "taudin" olemassa olon huomaan, on esim. jalkoja sheivatessa erilainen tunto säärissäni. Sääret siis tuntuvat koskettaessa erilaisilta, mutta muutoin olen saanut tuntoaistini pitää. Korvissani soi kuitenkin sanat, jotka neurologi lausui taudin todettuaan: kunhan et päästä itseäsi lihomaan etkä sairastu diabetekseen, sinulla ei pitäisi olla ongelmia. Tadaa, täällä sitä siis ollaan. Painoa on tullut tuosta hetkestä juurikin se 15kg ja diabetestakaan en ole täysin onnistunut välttämään, joskin tuo raskausajan tauti on siitä armollinen, että se katoaa vauvan ollessa maailmassa.

Piikkinä lihassani on vielä tila, jota kaikki lääkärit eivät Suomessa vielä tunnusta sairaudeksi. Muutama vuosi sitten aloin kärsiä kummallisista nivelkivuista ja testien ja kokeiden jälkeen kipuni nimettiin fibromyalgiaksi. Raskaudet ovat pitäneet kivut tehokkaasti poissa, mutta hormonitoimintani lienee normalisoitunut, sillä säryt ovat palanneet. Jotkut tautia sairastavat ovat kokeneet saavansa apua liikunnasta ja tähän haluaisin itsekin luottaa. Eikä se laihtuminenkaan varmasti huono homma sen suhteen olisi.

Yhtään en myöskään vastustaisi, jos saisin alkaa kaivaa vanhoja, joskus päälle sopineita vaatteita taas käyttöön varaston uumenista. Tavoitevaatteita löytyy siis ihan riittämiin ja toivoisin voivani ammentaa motivaatiota juurikin siitä, että vanhat, hyvät ystäväni löytävät tiensä taas vaatekaappiini. Aika näyttää kuinka käy ja millä aikataululla.