Antaako periksi vai jatkaako?

Viime viikko kärsittiin oksennustaudista lähes koko perheen voimin ja kaikessa siinä hässäkässä ei oikein ehtinyt edes ajatella blogia mistään remonteista puhumattakaan. Nyt on tauti toivottavasti selätetty ja muutaman ajatuksen olen kyennyt taas tälle remontillekin uhraamaan. Ne ajatukset ovat tosin sen verran negatiivisia, että varmaan olisi järkevintä jättää ne ihan omaan arvoonsa, mutta kaipa nämä on osa tätä matkaa (lue: paikallaan pysymistä), joten heitettäköön ne tänne lähes anonyymiin nettiavaruuteen sen toiveen siivittämänä, että katoavat täysin ja saan taas jotain järkeä elämiseen.

Aloitin projektin siis alkuvuodesta. Tsemppi oli suuri ja tulokset muutaman viikon ajan sen mukaiset. Sitten, jostain mystisestä syystä, loppui motivaatio ja siitä asti ollaan lähinnä menty sen toiveen varassa, että kunhan paino nyt ei ainakaan nouse. Alkuvuoden kevyt ja hyvä olo on pelkkää historiaa ja ruudun tältä puolen löytyy varsin kiukkuinen ja väsynyt akka tänä aamuna. Miten voikin taas kaikki ärsyttää näin paljon eikä ole edes "se aika"? Ehkä eniten ärsyynnyn siitä, etten pysty pitämään itseäni aisoissa syömisten suhteen ja kun en kerran pysty, niin miksi edes yrittää? Aloitan joka aamu nätisti punnitsemalla ruokani, mutta viimeistään lounaaseen mennessä annan periksi ja se siitä sitten. Herkkupäivä, joka alkuun tuntui toimivan, on myös täysin riistäytynyt käsistä. Ainahan sitä voi lohduttautua sillä ajatuksella, että ainakaan paino ei ole noussut, mutta se kun ei vaan riitä. 

Olen ostanut itselleni kasan kaikenlaisia laihdutuslehtiä, joita varsinkin alkuvuodesta lehtihyllyt ovat pullollaan. Katson lähes jokaisen laihdutusohjelman ja -sarjan, joka televisiosta tulee. Olen lukenut kirjoja laihdutuksesta ja laihduttavista ihmisistä. Olen muistellut raskausaikaa ja sitä järjetöntä sokereiden kyttäämistä ja yrittänyt päästä siihen fiilikseen. Mikään ei tunnu auttavan. Minusta ei vain ole tähän sen enempää, kuin ennenkään. Se kuuluisa self-talk menee jotakuinkin näin: "miksi nyt olisin onnistunut, kun en koskaan ennenkään onnistunut. Luuseri mikä luuseri. Voisi olla parempi, jos ei edes uskottelisi muka laihduttavansa, kun eihän siitä tule muuta, kun paha mieli ja pettymyksiä. En minä tähän tule koskaan pystymään, joten syömpä vielä toisenkin suklaalevyn." Koen olevani umpikujassa. En haluaisi antaa periksi ja luovuttaa, mutta en oikein tiedä mistä saisin sen tsempin jatkaakaan. Ärsyttää. 

Liikuntapuolella sen sijaan menee paremmin. Olen käynyt pari kertaa viikossa salilla ja lauantaina taisin onnistua tekemään oikein kunnon jalkatreenin, koska vieläkin on reidet tulessa. Vaunulenkkejä tehdään mahdollisuuksien mukaan ja joskus jopa lenkkejä ilman vaunuja. Eihän tuo määrällisesti paljoa ole, mutta se on kaikki enemmän kuin ennen ja se on suunnilleen se, mihin tällä hetkellä ajallisesti pystyn. Hassua kyllä, nuo harvat liikunnan hetket ovat ainoita hetkiä, jolloin nautin tässä kropassa olosta. Varmasti nauttisin vielä enemmän, jos olisin pienempi ja parempikuntoinen, mutta tämäkin on jo jotakin. 

Tänään on maanantai ja maanantaihan on aina laihduttajan uuden alun päivä. Vaaka näytti 79,9kg, joten olisiko seuraava tavoite pyrkiä pitämään lukema alle 80kg?