Mistä tuntee tekosyyn?

Kuopuksen neuvolassa rohkaisin mieleni ja juttelin terkkarille noista hieman yläkanttiin olleista verensokereistani. Koska minulla oli raskausajan diabetes kuopusta odotellessa, kontrolli olisi joka tapauksessa pitänyt tehdä vuoden päästä synnytyksestä, mutta nyt th tuumasi, että laittaakin lähetteen menemään heti ja voin käydä sokerirasituksessa heti, kun itse haluan. Toisaalta, kun on tuon "taudin" edellisessä raskaudessa sairastanut, olisi rasitus ollut edessä myös seuraavassa raskaudessa, joten muistaakseni viimeistään viikolla 28 sinne olisi kuitenkin ollut mentävä. Anyways, lähete on koneella ja minäpä varasin ajan tuonne parin viikon päähän, kun sattui olemaan sopivasti vapaapäivä. Siellä kuitenkin tuhraantuu sitä aikaa useampi tunti ja yleensä (jouduin mokoman systeemin menemään läpi kaksi kertaa ensimmäisessä raskaudessa, joten olen tuon mankelin jo kolmasti käynyt) siitä on jäänyt lähes koko päivän kestävä huonovointisuus, joten työt ei välttämättä kiinnosta sen jälkeen.

Tämän tehtyäni ja sanottuani huomasin jossakin alitajunnan syövereissä ajatuksen, joka meni suunnilleen näin: "eihän tässä nyt ennen sitä rasitusta kannata tehdä mitään muutoksia ja liikkeitä mihinkään (=ainakaan terveellisempään) suuntaan, kun eihän se testi sitten näytä tilannetta todellisuudessa." Jopa minä tunnistan tekosyyn, kun sellaiseen suoranaisesti törmään. Nythän niitä muutoksia vasta pitäisikin tehdä, että selvitään mahdollisimman vähäisellä tuomiolla tai ehkäpä jopa kokonaan ilman tuomiota.

Tänään olen ollut vapaalla ja tarkoitus oli ottaa pitkästä aikaa ruokakuvia. Aamupalan kuvasin ja sen jälkeen en sitten ehtinytkään kameraan tarttua. Toisaalta, ei semmosia kuvia kehtaa tänne postata :). Että korjausliike todellakin olisi paikallaan.

Painoahdistusta

Jos vielä hetki sitten olin ahdistunut siitä, että painoni ei laske eikä motivaatio riitä, positiivisen raskaustestin jälkeen tuo ahdistus on pompannut potenssiin ziljoona. Olo on raskas ja lihava ja tieto siitä, että laihduttaa ei voi, ahdistaa. Vauvan kantaminen ja hänen painonsa ei ahdista eikä mietitytä, mutta kun ei näistä edellisistäkään raskauksista ole selvitty ilman lisäkiloja esim. reisiin, niin toiveet edes nykytilan säilyttämisestä ovat aika minimaaliset. Olen onnellinen raskaudesta ja todellakin toivon, että kaikki menee hyvin loppuun saakka, mutta tämä painoasia tuntuu saavan sen myötä ihan toisenlaiset mittasuhteet. Ärsyttävää.

Koska nuo paastosokerit ovat olleet ilman raskauttakin kohtuukorkealla, diagnoosi raskausajan diabeteksestä on aika varma. Tällä kertaa uskoisin diagnosin tulevan jopa jo suht varhaisessa vaiheessa. Toisaalta on hyvä, jos näin käy. Pääsen seurantaan asian suhteen aiemmin ja saan syömisiini toivottavasti tukea ja apua. Ja jos sitä ruokavaliota oikeasti kykenee noudattamaan, pysyy painokin alhaisempana. Mutta ei se arvojen kyttäily ihan aikuisten oikeasti minua juurikaan houkuta. Siitä huolimatta toivon, että tämä raskaus jatkuu ja saamme perheeseemme uuden jäsenen kevään korvalla. Sen uuden elämän puolesta olisin valmis jopa siihen sokerimittarin kanssa elämiseen.

Olen tässä selaillut vanhoja KG-lehtiä. Dieetit tulee ja menee, mutta aina joskus joku ihan oikeasti onnistuukin. On hienoa lukea tarinoita, joiden päähenkilöt ovat onnistuneet sekä laihtumaan että pitämään painon poissa. Näissä tarinoissa on yksi yhteinen tekijä: jossakin kohtaa on tullut oivallus. Päähenkilö on tajunnut jotakin, joka on oikeasti auttanut sekä painon pudotuksessa että painonhallinnassa. Entä, jos tuota oivallusta ei ole tullut? Entä, jos sitä ei koskaan tulekaan? Pitääkö silloin vain toimia ja EHKÄ oivaltaa jotakin toimiessaan vai onko koko yritys silloin tuhoon tuomittu? Voisiko sen oivalluksen itse saada aikaan? Luulen tällä laihdutushistorialla tietäväni laihduttamisesta koko joukon asioita. Pohdinnan jälkeen kuitenkin tulin siihen tulokseen, että asioiden tietäminen ei vielä ole oivaltamista, jos se ei kerran saa aikaan muutosta käytöksessä. Minäkin kun niin kovasti haluaisin oivaltaa...

Ja kyllähän minä oivallan pieninä hetkinä. Tällainen hetki oli eilen grillipippaloissa. Alkuruoka syötiin ja makkarat katosivat alta aikayksikön. Istuin samassa pöydässä suunnilleen itseni ikäisen laihan naisen kanssa. Siinä kohtaa en asiaa vielä suuremmin ajatellut, mutta kyllähän siinä vain niin kävi, että siinä kohtaa kun itse santsasin ja söin vielä toisenkin makkaran, hän totesi, ettei makkara ole kovin hyvää ja jätti sen siihen. Turha kai mainita, että hän ei santsannut. Ajattelemaan minut pisti vasta jälkiruokapöytä. Siinä missä minä vedin koko kulhollisen rahkaa, (pienen) palan mutakakkua ja kaksi keksiä, hän siemaili lähistöllä teekuppostaan. En kehdannut kysyä, että eikö hän pidä jälkiruuista, mutta jotenkin oletan, että hän itse ei edes ajatellut asiaa. Olihan siinä hetkessä pieni oivallus siitä, mitä itse teen väärin. Ja miten olen taas uponnut näihin samoihin, vanhoihin ja huonoksi havaittuihin tapoihini.

Tavoitteet vaihtoon

Tähän taisi taas hetkeksi loppua kaikenlainen yritys laihtua. Uusi tavoite on pitää paino mahdollisimman alhaalla ilman vauvan vaarantamista raskauden ajan. Kauhean luottavainen olo ei vielä ole, kun homma on näin alussa, mutta hetkeksi uskallan heittäytyä toivomaan kuitenkin.

Edellisessä raskaudessa "podin" raskausajan diabetesta ja kun arvot ovat olleet aika korkeita näin ennen raskauttakin, niin uskoisin diagnoosin napsahtavan taas. Se motivoikoon taas elämäntapojen kanssa taistelemiseen.

Nyt poistun sulattelemaan tätä uutista.

Distorsio tarsi

No just. Onnistuin sitten muljauttamaan nilkkani aamulla töihin rynnätessä. En ole kyllä semmosta kipua aikoihin kokenut enkä toivottavasti toista kertaa koe. Jalka vaan kääntyi alle enkä oikein vieläkään osaa analysoida, että mitä siinä oikein tapahtui. Bussipysäkillä sitten mietin, että mihin suuntaan lähden ja millä keinoin ja päädyin yrittämään töihin. Olihan se takkuinen matka, mutta jotenkin koipi tuntui vertyvän kuitenkin matkan aikana. Töissä otin ensimmäiseksi särkylääkettä ja kun jalka ei suuremmin särkenyt, päätin jäädä töihin. Kunnes nousin seisomaan ja totesin, että jalalla ei juurikaan liikuta. Suunnaksi siis paikallinen lääkärikeskus. Lääkäri "pelotteli" ensin irronneella luunsäröllä, mutta onneksi mitään ei ollut rikki. Diagnosiksi tuli siis distorsio tarsi, joka kaiketi tarkoittaa nivelsiteiden venähdystä (tämän kertoi mr. Google). 

Päivä on mennyt enemmän tai vähemmän sohvalla makaillen, mutta huomenna pitäisi olla kai enemmän jalkeilla ettei jalka raukka aivan jäykisty. 

Turvotus ei ollut kovin paha, mutta kipu sitäkin viheliäisempi.

Laihdutusrintamalla edelleen hiljaista. Mies totesi, että nuo sokerit voisi olla se motivoiva juttu, mutta käytännöntasolla en ole niistä juurikaan motivoitunut. Harmittaa, mutta kun ei sitä motivaatiota vaan voi pumpata tyhjästä. Kai sille jotain pitäisi pystyä tekemään, mutta edelleen kysyn, että mitä? Parempia aikoja odotellessa siis.

Verensokereita

Löysin kaappini uumenista verensokerimittarin, jonka sain raskausdiabeteksen seurantaa varten kuopusta odotellessa. Mittari jäi näkösälle ja päätin eilisaamuna huvikseni mitata paastoarvon. Arvo oli 6,1. Mielestäni tuo oli korkeahko, kun raskauden aikanakaan paastoarvo harvoin ylitti 6:sta. Päätin siis toistaa toimenpiteen tänään. -Tulos oli sama.

Viitearvot löysin diabetesliiton sivulta: 

"Terveellä ihmisellä on paaston jälkeen plasmassa sokeria 6 mmol/l tai vähemmän. Kahden tunnin sokerirasituksessa terveen ihmisen verensokeri pysyy alle 7,8 mmol/l:ssa.

Kun paastoverinäytteestä mitataan sokeria 6.1 – 6.9 mmol, kyseessä on kohonnut paastoplasman sokeri, eli heikentynyt paastosokeri (IFG).

Heikentynyt sokerinsieto (IGT) todetaan, kun verensokeria todetaan 7,8–11 mmol/l sokerirasituskokeessa kahden tunnin kohdalla tai 2 tuntia aterian jälkeen."

Vielä ei hätyytellä siis ihan noita diabeteslukemia, mutta eihän tuo nyt ihan normaalikaan ole. Täytynee siis seurata sokereita jatkossakin ja reagoida nopeasti, jos arvot pysyvät noissa lukemissa tai lähtevät nousuun. Se on tauti, jota EN halua. 

Visiitti kaupoille ja toukokuun viimeinen

Eilen oli toukokuun viimeinen päivä ja hiukan huvittuneena mietin kulunutta kuukautta, jonka piti olla se tehokkain ja tiukin. Alku menikin varsin mainiosti, mutta loppu oli pelkkää alamäkeä. Kävin kuitenkin vaa'alla eilisaamuna(kin) ja kuukauden tulos oli -1,4kg. Ei siis niin kovin tehokas ja kun vielä tietää, että näillä samoilla lukemilla on pyöritty jo ainakin kaksi kuukautta, nuo miinukset lienee pelkkää silmänlumetta ja tuuria. Mutta yritän ottaa niistä irti sen ilon, mikä niistä on irti otettavissa ja fiilistellä kuitenkin miinuksia olipa ne kuinka vähäisiä hyvänsä.

Toissailtana piipahdin tutustumassa kesän vaatetarjontaan. Onneksi menin kaupoille sillä ajatuksella, etten oikeasti ollut mitään ostamassa, sillä reissu oli suorastaan surkuhupaisa. Muutenkin olen todennut, että menkkojen aikaan on turha sovittaa päälleen yhtään mitään, kun koko kroppa tuntuu turvonneelta ja vieraalta ja mikään ei tunnu hyvältä. Tässä kuitenkin muutama suttuinen otos reissultani (suonette anteeksi huonon kuvalaadun, joka johtuu ihan vain huonosta kamerasta puhelimessani):

Sivulta ihan jees...

...edestä ei todellakaan jees!

Makkara kuorineen...

Aika karsee vyötärö, joita ei tosin enää muista, kun katsoo pohkeita.

Röllykkä :D.

Ja kun pohkeet olis ok, vyötärö ei oikein istu .

Voisin suhtautua sekä kokemukseen että kuviin useammalla tavalla, mutta päätin valita huumorin. Ei tässä itku auta, joten on joko tyydyttävä tähän tai tehtävä jotain. Pään sisäinen prosessi on edelleen kesken, vaikka totta kai tiedän mitä haluan. Kuvakulmat on aika mielenkiintoisia, mutta siitä huolimatta tuolle röllykälle pitää oikeasti tehdä jotain. Yritän siis pitää yllä hyvää ja positiivista mieltä ja luottaa siihen, että kyllä tämä tästä vielä iloksi oikeastikin muuttuu.