Jos vielä hetki sitten olin ahdistunut siitä, että painoni ei laske eikä motivaatio riitä, positiivisen raskaustestin jälkeen tuo ahdistus on pompannut potenssiin ziljoona. Olo on raskas ja lihava ja tieto siitä, että laihduttaa ei voi, ahdistaa. Vauvan kantaminen ja hänen painonsa ei ahdista eikä mietitytä, mutta kun ei näistä edellisistäkään raskauksista ole selvitty ilman lisäkiloja esim. reisiin, niin toiveet edes nykytilan säilyttämisestä ovat aika minimaaliset. Olen onnellinen raskaudesta ja todellakin toivon, että kaikki menee hyvin loppuun saakka, mutta tämä painoasia tuntuu saavan sen myötä ihan toisenlaiset mittasuhteet. Ärsyttävää.
Koska nuo paastosokerit ovat olleet ilman raskauttakin kohtuukorkealla, diagnoosi raskausajan diabeteksestä on aika varma. Tällä kertaa uskoisin diagnosin tulevan jopa jo suht varhaisessa vaiheessa. Toisaalta on hyvä, jos näin käy. Pääsen seurantaan asian suhteen aiemmin ja saan syömisiini toivottavasti tukea ja apua. Ja jos sitä ruokavaliota oikeasti kykenee noudattamaan, pysyy painokin alhaisempana. Mutta ei se arvojen kyttäily ihan aikuisten oikeasti minua juurikaan houkuta. Siitä huolimatta toivon, että tämä raskaus jatkuu ja saamme perheeseemme uuden jäsenen kevään korvalla. Sen uuden elämän puolesta olisin valmis jopa siihen sokerimittarin kanssa elämiseen.
Olen tässä selaillut vanhoja KG-lehtiä. Dieetit tulee ja menee, mutta aina joskus joku ihan oikeasti onnistuukin. On hienoa lukea tarinoita, joiden päähenkilöt ovat onnistuneet sekä laihtumaan että pitämään painon poissa. Näissä tarinoissa on yksi yhteinen tekijä: jossakin kohtaa on tullut oivallus. Päähenkilö on tajunnut jotakin, joka on oikeasti auttanut sekä painon pudotuksessa että painonhallinnassa. Entä, jos tuota oivallusta ei ole tullut? Entä, jos sitä ei koskaan tulekaan? Pitääkö silloin vain toimia ja EHKÄ oivaltaa jotakin toimiessaan vai onko koko yritys silloin tuhoon tuomittu? Voisiko sen oivalluksen itse saada aikaan? Luulen tällä laihdutushistorialla tietäväni laihduttamisesta koko joukon asioita. Pohdinnan jälkeen kuitenkin tulin siihen tulokseen, että asioiden tietäminen ei vielä ole oivaltamista, jos se ei kerran saa aikaan muutosta käytöksessä. Minäkin kun niin kovasti haluaisin oivaltaa...
Ja kyllähän minä oivallan pieninä hetkinä. Tällainen hetki oli eilen grillipippaloissa. Alkuruoka syötiin ja makkarat katosivat alta aikayksikön. Istuin samassa pöydässä suunnilleen itseni ikäisen laihan naisen kanssa. Siinä kohtaa en asiaa vielä suuremmin ajatellut, mutta kyllähän siinä vain niin kävi, että siinä kohtaa kun itse santsasin ja söin vielä toisenkin makkaran, hän totesi, ettei makkara ole kovin hyvää ja jätti sen siihen. Turha kai mainita, että hän ei santsannut. Ajattelemaan minut pisti vasta jälkiruokapöytä. Siinä missä minä vedin koko kulhollisen rahkaa, (pienen) palan mutakakkua ja kaksi keksiä, hän siemaili lähistöllä teekuppostaan. En kehdannut kysyä, että eikö hän pidä jälkiruuista, mutta jotenkin oletan, että hän itse ei edes ajatellut asiaa. Olihan siinä hetkessä pieni oivallus siitä, mitä itse teen väärin. Ja miten olen taas uponnut näihin samoihin, vanhoihin ja huonoksi havaittuihin tapoihini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat aina tervetulleita!