Kirjallisuutta ja itsetutkistelua

Jos laihduttamisen ja elämäntaparemontin oppiminen olisi kiinni siitä kuinka monta asiaa käsittelevää kirjaa hyllystäni löytyy, olisin sekä oppinut että laiha. Kirjastoa löytyy parin vuoden KG-lehtien lisäksi sekalainen seurakunta Fit-, Kuntoplus- ja muita aihetta käsitteleviä lehtiä ja aikalailla hyllytilaa vievä kirjasto laihdutuskirjallisuutta. Siitä huolimatta homma ei pelitä.

Joskus hamassa nuoruudessani kärsin masennuksesta. Olo oli kamala ja kuvittelin helpottavani sitä lukemalla mahdollisimman monta kirjaa ko. tilasta. Harmi vaan, että masennuksen ymmärtäminen ei yhtään helpottanut oloani. Se, että tiesin aivojenvälittäjäaineista ja niiden toiminnasta, ei poistanut minun masennustani. Itsehoito-oppaatkaan eivät tarjonneet paljoa helpotusta. Koen olevani vähän samassa tilassa nyt: tiedän mielestäni laihduttamisesta ja terveellisistä elämäntavoista riittävästi, mutta silti mitään ei tapahdu. Se ei taida riittää, että TIETÄÄ asiasta, jos asialle ei TEE mitään :/. Kirjoista voi löytää monta hyvää neuvoa ja ohjetta, mutta jos niitä ei laita käytäntöön, mikään ei muutu.

Muutama opus hyllystäni. Dr. Phil jopa kahdella kielellä :)...

Tällä hetkellä tiedän syömiseni olevan tiukkaa tunnesyömistä. Töihin meno sinänsä on ihan jees. Pääsen osalliseksi työyhteisöstä, pääsen kehittämään ammattitaitoani ja, mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, pidän siitä mitä teen. Ainakin noin yleisesti ottaen. Samaan aikaan poden jo nyt järjetöntä syyllisyyttä siitä, etten ole kotona lasteni kanssa. Ja tämän dilemman ratkaisemisessa kuvittelen Maraboun jotenkin auttavan....

Oltuani viimeiset kaksi kesää tukevasti raskaana, töihin lähtöön liittyy myös mukava pikku lisä: on pakko hankkia vaatteita. Asiassa on vain pieni kieroutuma. Vaatteiden ostaminen on yleisen mielipiteen mukaan mukavaa ja kun sitä vielä joutuu/saa tehdä ihan tarpeen ja pakon edessä, minun kuuluisi kaiketi hyppiä riemusta. Mutta kun ei ole kysymys siitä, etteikö minulla olisi kesävaatteita, ne ovat vain liian pieniä. Se hiukan himmentää tätä riemua. Jälleen kerran siis joudun konkreettisesti toteamaan, etten ole kuin ennen ja se edelleen kirpaisee. Olen toki onnistunut jotain pidettävääkin kaivamaan vanhasta kasasta esiin, mutta pääsääntöisesti kasa koostuu aika pienistä kangaskaitaleista. Osaan toivoisin vielä joskus mahtuvani, osa pitäisi kai suosiolla hyljätä.
Tarpeetonta lienee mainita, että tämän ruhon kanssa kauppaan eksyminen ei houkuta sekään. Itsekritiikki on huipussa ja mikään ei näytä siedettävältä. Ja tämä yleensä johtaa kohdallani hillittömään itseinhoon, jonka vallassa varsinkaan en osaa ostaa mitään. -Paitsi sen kaikesta pelastavan suklaalevyn.